Kaikkea kanssa

Tässä viimeinen kirjoitus tässä blogissa. Kurssin puitteissa vaadittu minimi tulee nyt täyteen enkä TOD aio jatkaa.

”Joululoma” oli ja meni ja suunnitelmat kaikkien tehtävien valmiiksi saattamisesta sai unohtaa. Mutta kohtalaisen hyvälle mallille kuitenkin pääsin kolmen lauseen kirjoitusvauhdilla per päivä… Yhden rästitehtävän kun vielä sais raavittua kasaan kaikkien uusien alta niin hyvä tulis. Opiskelujen loppua kohden vain tuntuu tämä vaatimustaso nousevan eikä niistä tehtävistä aivan heittämällä läpi pääse.

Ja niitä uusia hommiahan pukkaa taas kiitettävään tahtiin uusien kurssien alettua. Nyt on kuitenkin kaiken maailman jouluressit ylitetty ja voi keskittyä täyspäisesti kouluun… Toivotaan nyt kuitenkin että tämän kurssin suoritus olisi tällä selvä eikä tarvi enää vaivata sisäistä satutätiäni.

Keksitäänpäs tänne taas jotakin kun esseiden kirjoittaminen ei oikein innosta… tai mikään muukaan. Joulu kiireiden lakattua on motivaatio tehdä yhtään mitään järkevää ja tarpeellista täysi pyöreän pullukka nolla. Tekemättömiä tehtäviä on niin paljon että iskee valinnan vaikeus ja tekemisen tuska ennen kuin edes aloittaa. Puolisonkin ollessa ensimmäistä kertaa oikealla lomalla noin neljään vuoteen, huimat kaksi viikkoa, ei tietokoneella istuminen tunnu houkuttelevimmalta vaihtoehdolta.

Mutta koska tunnollinen puoleni ei anna periksi ulkomaailman houkutuksille jumitan koneen ääressä ja leikin saavani jotakin aikaan. Onneksi on kuitenkin vielä aikaa seuraavaan lähiviikkoon jos vaikka saisi kaikki tekemttömät hommat valmiiksi. Jos vaikka innostus ja motivaatio vielä löytyisi jostain kiven kolosta.

Niin vain tämänkin koulutehtävän parasta ennen päiväys pääsi livahtamaan ohi niin että hurahti. Vielä pitäisi tämän jälkeen kaksi jaarittelua kirjoittaa. Kun saisi edes tähän kirjoitelmaan jotaki tolkullista aikaan…

Eilen tuli sentään yksi tehtävä toivon mukaan valmiiksi jos parilla ei ole kirjotuksiini korjattavaa. Ja vieläpä hyvissä ajoin kun palautus on vasta kahden päivän päästä! Mutta nyt rupeaa kyllä tältä erää tuo innostus koulutehtäviin olemaan aika lopussa. Tässä kun on kolmisen viikkoa tehnyt joka päivä jotakin tehtävää niin ei oikeen enää napostele. Ja näin sekopäisenä jouluihmisenä ois kyllä niiiiiin paljon tärkeämpääkin tekemistä juuri näihin aikoihin ku ladella kirjainta toisen perään koneen ruudulle. Onneksi olen vakaasti jo viime jouluaattona, mummeleita hyysätessä, päättänyt että tänä jouluna meidän torpassa ei kestitä yhtikäs ketään ja piste.

Niin sitä taas vaan syksyllä koulun alussa luuli että on niin kauheasti aikaa ja vasta syyskuu että nyt saa kaiken ajallaan tehtyä. Ja p****n marjat, katin kontit sun muut. Syssy hurahti miljuuna sormien läpi ja lehdetkin on vielä haravoimatta joulukuun 1. päivä. Hupsista. Toivottavasti on jouluna lunta…

Mutta ei kai tässä muu auta kuin repiä itsestään irti edes jotakin etäisesti älyllistä tekstiä muistuttavaa raapustusta vielä muutama viikko. Yksi tenttikin pitäisi luovia läpi vielä viimosella kouluviikolla ja löytää aika jostain kiven alta siihenkin valmistautumiseen. Ehkä tässä taas tällä erää. Loput tulee perästä jahka iskee taas elämään kyllästyminen ja ”oikeita tehtäviä” pitää päästä pakoon.

 

 

Ei kyllä järkytys ole laantunut mihnekkään, päin vastoin. Toiseksi viimeinen kouluviikko tältä vuodelta ohi ja vahvasti tuntuu siltä että tehtävien tulvaan voisi vaikka hukkua. Ja mikä mahtavinta suuntautumisopinnot saivat alkunsa ja pieni kutina olis että helpolla ei näistäkään päästä. Eikä niin pienikään vaan vaaaaaaaaaltavan suuri kokovartalo kutina…

Varsinkin kun näin myöhäisheränneenä tähän opiskelu maailmaan ei aina edes helpot perus jutut meinaa sujua… Kun en silloin peruskoulun lopulla ollut niitä koulun penkkejä juurikaan kuluttamassa niin jälki kyllä näkyy nyt kun aidon oikeasti haluaisi pärjätä opiskeluissaan. Saatika että olisi edes sadasosa sekunnin miettinyt menevänsä lukioon. Onneksi se järki kuitenkin jossain vaiheessa minunkin päähäni edes jossain määrin saatiin taottua että ammatilliset opinnot suoritin jo melko mallikkaasti.

Opiskeluja ei tietenkään tee yhtään helpommaksi sekään että lähtee opiskelemaan pikkulapsiraskausvauvvavuosi-vaiheessa milloin ei elämä muutenkaan niin ruusuista ole. Ja nämä etäopiskeluajat ovat juurikin tätä kello 22 eteenpäin niin pitkään kuin jaksaa tai ensimmäinen lapsi herää pahoihin uniin tms. Ja onhan meillä maailman parhaat mummut ja kummit jotka välillä ottaa naperoiset edes illaksi hoitoon niin että saa pää sauhuten tehdä tehtäviä. Ettei kellekkään tule väärää kuvaa niin kyllä lapsilla on rakastava isäkin mutta jostain kumman syystä hänelle on langennut tuo rahaston kartuttajan homma kun ei kotiäitinä opiskelu oikein leiville lyö. Isukksi siis painaa pää kolmatena jalkana töitä aamu kuudesta välillä ilta myöhään että minun opiskelun olisi mitenkään mahdollista. Ja siitä olen kiitollinen loppuelämäni.

Tai se lukuvuosi toisen lapsen syntymän jälkeen. Välillä tuntuu että siitä ajasta ei ole päähän pinttynyt yhtikä mitään. Kouluviikoilla auton rattiin 5.30 että on kahdeksalta koulussa ja sitten siinä neljän pintään iltapäivällä nokka kohti kotia ja matkan tekoa sen 2,5 tuntia. Ilta ja yö siihen päälle äiti-ikävää potevaa vauvvaa sylitellen ja aamulla lähtee taas sama rumba. Ja rintapumppu tietenkin matkassa että mukulainen saa ruokansa. Ei niin hehkeää että toiste rupeaisin. Ei ihan yhdet tai kahdet itkut riittänyt sinä vuonna mutta selvittiinpäs siitäkin joten kuten.

Toisaalta eihän helpossa elämässä ole mitään kiehtovaa, eihän? Laiskistuisi vain tylsyyttään, vai mitä? Kun nyt tunkee kaiken yhteen syssyyn niin voi aina haaveilla että kymmenen vuoden päästä ehtii sitten harrastamaan ja lomailemaan kyllästymiseen asti. Ai mutta pitikös tässä ruveta jotain maatilaa vielä pyörittämään? Satavarma kultakaivos vai miten se ny meni, helppoa rahaa sormia napsauttamalla… Eli eläkkeellä sitten, vai vieläköhän ihmiset sitten eläkkeelle pääsee…

Tämä blogi syntyi vain ja ainoastaan sen vuoksi että on pakko kirjoittaa opiskelujen vuoksi vähintään viisi postausta sisältävä blogi.

Ahdistus oli suunnaton ja on tälläkin hetkellä koska tämä ei todellakaan ole minun mukavuusaluettani. Ensinnäkään en käytä enkä ole koskaan käyttänyt somea, kuten facebookkia tai vastaavia. En ole kiinnostunut toisten ihmisten elämistä siinä määrin että jaksaisin katsella kuvatuksia ja kirjotuksia toisten elämistä alvariinsa enkä todellakaan oleta että ketään kiinostaisi katsella tai kuunnella minun elämääni.

Näin ollen olen viimetippaan asti pähkinyt että mistä ihmeestä kirjoitan. Olen tylsääkin tylsempi kahden lapsen kotiäiti tylsääkin tylsemmästä kylästä enkä tällä hetkellä harrasta käytännössä yhtään mitään muuta kuin hikipäässä koulutehtävien rustaamista. Eli pysyn turvallisesti aiheessa opiskeluni.

Alkuun ehkä hieman taustoja. Miten olen päätynyt Agrologin opintoihin. No tuota. Kiinnostus ja palo alalle on kai tullut verenperintönä. Maanviljelijöitä perheeseen ja sukuun kuuluu enemmän kuin tarpeeksi. Moninaisten mutkien ja alanvaihdon jälkeen päädyin kuitenkin maatalousalan perustutkintoa suorittamaan, eläintenhoitaja linjalle. Ja sen koulutuksen lisäksi sieltä jäi käteen lasteni isä joka sattumoisin sattui olemaan sukutilansa seuraava jatkaja…

Siinä sitten vuosi pari lomittajan ja hevosenhoitajan töitä, yksi lapsi ja toinen lapsi tuloillaan. Mitäpä päättää hän. Hakee opiskelemaan agrologin opintoihin, n. 180 km päässä sijaitsevaan kouluun. Järjetöntä ehkä jonkun mielestä. Alan perustutkintoa suorittaessani olin kuitenkin jo päättänyt että haluan jatkaa korkeammalle asteelle. Tilaisuus oli tullut ja päätäpahkaa päätin hakea kouluun. Riemukseni minut vielä valittiinkin! Ja jatkoa seuraa jahka tästä kokemuksesta selkiän.